Olen viettänyt elämästäni satoja tunteja WC-pöntön ääressä jutellen WC-ankan kanssa ja yrittäen saada oksennuksen tulemaan. Varsinkin ahmimiskohtausten jälkeen. En ole koskaan onnistunut siinä. Yrityksen puutteesta siinä ei ollut kyse. Olen juonut kerralla viisi litraa vettä, sillä olin kuullut, että ihminen luonnostaan oksentaa ylimääräisen pois. Se ei ole onnistunut. Loppujen lopuksi vatsani on niin täynnä vettä, että näytän siltä kuin olisin juuri synnyttämässä. Olen tuntenut kuinka vatsalaukkuni tuntuu olevan repeämäisillään. Olen tuntenut jäätävää tuskaa sen takia. Olen kokeillut kaiken mailman muitakin niksejä. Olen tunkenut hammasharjaa kurkkuuni niin syvälle kuin ikinä voin. Olen raaputtanut sillä tahallaan haava, jotta oksentaisin veren takia. Lyhyesti sanottauna, olen yrittänyt enemmän kuin haluan myöntääkkään. 

Juttu on vaan niin, ettten oksenna. Muistan oksentaneeni ollessani n. 8-9 vuotias. Sen jälkeen seuraavan kerran kun oksensin, olin juonut puoli litraa suomiviinaa maidon kanssa. Ja sen jälkeen kun olin ryypännyt aivan jäätävän paljon, mukaanlukien ihania pehmisdrinkkejä ainakin kolme (niissäkin toki alkoholia). Muuten en oksenna ikinä. Ikinä. Jos lähden ryyppäämään, uskallan juoda loputtomiin, sillä tiedän etten oksenna ellen juo maitopohjaisia juomia sen lisäksi. 

Syömishäiriöinen ystäväni meni kuitenkin kertomaan minulle miten hän oli kuullut keinon jolla paitsi säästää kurkkua, myös onnistuu oksentamaan helpommin. En kerro sitä vinkkiä, ettei kukaan väärinkäytä sitä tietoa (niinkuin minä tein). Jokatapauksessa keinoon liittyy erään tietyn elintarvikkeen nauttimista. 

Pari päivää sitten juttelin WhatsAppin kautta poikaystävälleni, ja katsoin 112 jaksoa, jossa yhtäkkiä tulee puhelu, jossa nainen synnyttää. Lähetin viestin kommentoiden ohjelmaa: Täällä joku synnyttää! Johon hän vastasi huumorilla: Ohjelmassa vai siellä? Loukkaannuin. Kysyin suoraan: Ottaen huomioon, että olen yksin koirani kanssa, joka ei ole tiineenä, pitäisikö tuo ottaa vihjeenä? Hänen vastauksensa oli ihan meidän itseironisen ja sarkastisen huumorin mukaan: Ehkäpä. Kolahti. Hän ei ymmärrä kuinka arka paikka syöminen minulle on ja hän sanoi jotain tuollaista ihan ajattelemattomuuttaan ja tietämättömyyttään. Mutta silti loukkaannuin. Hän pyysi anteeksi ja minä tietty annoin, mutta olen miettinyt tätä keskustelua paljon sen jälkeen.

Tänään katsoin itseäni peilistä vihaten jokaista milliä. Niin käy minulle välillä. Niitä tunteita tulee. Tein jotain älyttämän tyhmää. Makasin vatsallani ja nautin ko. elintarviketta. Suoraan nauttimisen jälkeen suuntasin vessaan. Ja päätin etten luovuta. Ihmeiden ihme, onnistuin! En muista koska viimeksi olisin ollut niin onnellinen. Viisi minuuttia myöhemmin en enää ollutkaan niin onnellinen. Vieläkin vähän, sillä useiden vuosien yrittämisen jälkeen vihdoin pystyin siihen. Mutta samalla olen pettynyt itseeni. En olisi saanut. Huono omatunto. Annoin taas syömishäiriön hallita. Ja pelko. Nyt kun tiedän pystyväni, pystynkö enää olla tekemättä sitä?