Edellinen päivytykseni jäi melko synkkiin tunnelmiin, ja ajattelin jatkaa siitä mihin jäin.. 

Yhdeksännen luokan lopetin taas turvonneena, yksinäisenä ja vieläkin koulukiusattuna. 

'Onneksi mä vaihdan koulua, ni ei tarvii enää kattella tollasta läskiä'

Niin. Toiset vaihtoi koulua, toiset jäi lukioon. Itse halusin vaihtaa lukiota, mutta asuimme aivan kouluni lähellä. Suomessa kun vanhemmat saavat päättää kaikennäköistä ennen kun lapsi on täysi-ikäinen, äitini päätti myös sen, että en vaihda lukiota. Amikseen olisin saanut mennä mutta ei toiseen lukioon. Se olisi järjetöntä. 

Lukio alkoi ja ihmiset pysyivät melkein samana. Olin elänyt kuvitelmassa, että lukiossa olisi hieman eri ihmisiä.. Ja että vanhat olisi vähän kasvanut. Samanlainen meno kuitenkin jatkui.. Kuulin päivittäin samoja asioita; kukaan ei koskaan halua sinua. Jos olisit yhtään lihavampi tuolit hajoisi altasi.

'Sä olet häpeä koko Suomelle.'

Sain tarpeekseni. Päätin etten enää mene kouluun. Päätin tappaa itseni kaikessa hiljaisuudessa. En tulisi kuitenkaan ikinä onnistumaan. En tulisi ikinä olemaan tarpeeksi laiha. Vihasin itseäni. Vihasin kaikkea itsessäni. Jalkoja, käsiä, kaulaa, kasvoja, ja erityisesti keskivartaloani. 

Keksin suunnitelman. Vaihdoin kymppiluokalle aivan toiseen kaupunkiin. Paikkaan jossa kukaan ei tuntenut minua. Asuin asuntolassa. Joku viikonloppu en ilmestyisikään juna-asemalle. Kukaan ei kuitenkaan kaipaisi läskiä. 

Jotain kummallista kuitenkin tapahtui: ihmiset juttelivat minulle. Ihmiset halusivat olla ystäviäni. En tiennyt mitä ajatella. Miksi he esittävät? Miksi he valehtelevat? 

'Arvaa mitä? Mikko on kiinnostunut susta'

Poika kiinnostunut musta? Aijaa. Nyt se selvisi. He tosiaan vaik esittivät. Nyt ne pilkkaavat minua. Tiesin aivan hyvin että ei kukaan poika koskaan kiinnostuisi musta. Niinkuin mulle oltiin monesti kerrottu, ei kukaan halua koskaan panna mun kanssa. Eikö ihmiset voisi jo jättää minua rauhaan? 

Yritin tappaa itseni ja jouduin suljetulle osastolle. Kun pääsin viikonloppulomalle ja sain kännykkäni käyttöön sekä näin facebookkini ja yllätyin todellisesti: melkein koko luokkani oli lähettänyt minulle viestejä. Kaikki kyselivät minun perääni. Ensimmäistä kertaa elämässäni ihmisillä oli oikeasti ikävä! Joku sittenkin kaipasi minua! Ehkä sillä ei olekaan väliä että olen läski! Ihmiset voi silti ajatella että olen ihminen! 

En saanut enää palata osastolta kymppiluokalle, vaan minut kotiutettiin isäni luo. Kevään kävin työkkärin toteuttamalla työkokeilulla ja syksyllä pääsin opiskelemaan haluamaani ammattia. 

Sain ystäviä ja kaikista uskomattominta; sain vähän ajan päästä poikaystävän. Joku poika voi sittenkin haluta minua? 

Minua ei enää kiusattu ja itsetuntoni alkoi paranemaan. Olin vihdoinkin vapaa! 

Vaikka syöminen tuottaa vieläkin ongelmia ja hankalia tilanteita, (koska en osaa syödä uusien tuttavien seurassa tai yksin ja minulle tulee ahmimiskohtauksia ja ajatukseni pyörivät jatkuvasti ruoan ja painon ympärillä) on se nykyään huomattavasti helpompaa: vaikka en ehkä kelpaa itselleni (olin sitten minkä kokoinen tahansa), kelpaan kuitenkin muille. Ihan sama minkä kokoinen olen. Painoni ei enää määritä minua. Olen upea ihminen, hauska ja mukava, hyvä tanssimaan ja sängyssä. En läski.