Usein koulukiusatun otsaa koristaa tatuointi. Se on kissankokoisilla kirjaimilla lukeva teksti 'KIUSATTU' eikä sitä saa millään pyyhittyä pois. Eikä sitä ole kovin helppo peittääkkään. 

Parinkymmenen kiusaamiskerran jälkeen alkaa jälki näkymään. Ryhti muuttuu, kävely muuttuu, olemuskin muuttuu. Mitä pidempään kiusaamista jatkuu, sitä selkeämmmin se näkyy. Ja kun vaihtaa paikkaa, on sielläkin suuri riski joutua kiusaamisen kohteeksi. Sen vain huomaa. 

Minua on kiusattu useissa eri paikoissa. Kiusaaminen alkoi päiväkodissa, jatkui eri paikan eskarissa, ensimmäisessä ja toisessa peruskoulussa ja erilaisissa kerhopaikoissa. Aina minut vaan tunnistettiin tuon leiman takia. Joku muu antoi sen minulle mutta minun on silti itse peitettävä se. 

Vieläkin ihmiset välillä huomaa, että olen entinen koulukiusattu. Mistä sen huomaa? Mistä sen tietää? Epävarmuus, pelko, alentuva asenne muita kohtaan ja hirveä hyväksynnän tarve ovat olleet ainakin minun tunnistusmerkkejä. Ne ovat niitä asioita jotka saavat muut huomaamaan mistä on kyse. 

Olen nykyään aivan erilainen ihminen kuin olin silloin kun minua kiusattiin. Epävarma ei ole ensimmäinen sana jolla ihmiset minua kuvailisi. Ja olen aika oman tien kulkija. Teen mitä lystää ja jos se ei ole sinun mieleesi niin se ei ole minun ongelmani. Kuitenkin kannan leimaa mukanani. Joku sanoo jotain mitä kiusaajillani oli tapana sanoa tai saa minut muutenkin epävarmaksi, ja tunnen, kuinka meikkikerros haalistuu leiman päältä. Olen edelleen se sama pikku tyttö, jolle sai tehdä mitä halusi. Se pikkutyttö, joka oli hyvä nyrkkeilysäkki ja sätkynukke. Olen taas kiusattu.