Minua on kiusattu päiväkodista lukioon asti. Kiusaamistapoja on ollut monia: fyysistä, syrjimistä ja haukkumista. Mutta puhun nyt vain haukkumisesta. 

Olin jo ensimmäisellä luokalla isompikokoinen. En lihava, mutta tanakka. Olin joka suuntaan isompi. Olin pidempi kuin muut 1-3 luokan oppilaat ja tanakka. Toisella luokalla alkoivat ensimmäisen luokan pojat haukkumaan minua. Läski, lihava, possu.. Joka päivä. Tämä jatkui ja jatkui, ja piei koulu kun oli, kaikki tiesivät että minun kanssa ei kannata olla ystävä- olin kiusattu ja pelko siitä että itsekin tulee kiusatuksi, oli totta kai suuri. 

Hiljalleen aloin uskomaan. Sanasta Läski tuli osa minun persoonaani. Koulun pojat muistuttivat minua päivittäin siitä. 

Yritin laihduttaa ensimmäistä kertaa yhdeksänvuotiaana - onnistumatta. Neljännelä luokalla muutimme toiselle paikkakunnalle ja menetin ystäväni, joita minulla oli. (Koulun ulkopuolella). Seuraavassa koulussa sama jatkui. Masennuin syvästi ja lihosin muuttokeväänä yli 20 kiloa. Alle kahdessa kuukaudessa. Yhtäkkiä olin oikeasti ylipainoinen. Söin suruun ja yksiäisyyteen salaa. Aloin ahmimaan öisin. 

Yläasteelle siirtyessäni olin jo melkein 90 kiloa painava. Aloin jättämään kouluruokia väliin jottei kukaan näkisi kun syön ja sanoisi siitä mitään. Pelkäsin mitä pojat ajattelisivat.

'Et tule ikinä saamaan seksiä. Sä olet ruma läski.' 

Näiden sanojen jälkeen aloin jättämään aterioita väliin kaikkialla. Skippasin aamiaisen kiireen varjolla, kouluruoan kokonaan tai vesilasilla ja salaatilla, päivällisen kotona harrastusten takia ja välipalat, joita äiti osti, jotta söisin jotain ennen kymmentä illalla kun palaisin lentopallosta tai sählystä, piilotin huoneeseeni. Niinä päivinä kun minulla ei ollut iltaan asti harrastuksia, menin ystäväni luokse, jossa oli helppo selittää että syön sitten kotona ja kotona kertoa että söin ystävän luona. 

Syömättömyys aiheutti tietenkin nälkää. Ahmin. Lintsasin koulusta ja kävin hesburgerilla JA pitseeriassa JA kaupassa ostamassa suklaata ja karkkia. Ja myöhemmin yritin oksentaa pystymättä siihen. 

En enää halunnut että kukaan näkee minun syövän. En halunnut enää syödä ollenkaan. Aloin ihannoimaan mielettömän laihoja ihmisiä. Heräsin yöllä tekemään vatsalihaksia. En enää voinut ajatella muuta kuin ruokaa. Ajatukset pyörivät jatkuvasti ruoan ympärillä. Aloin rankaisemaan itseäni syömisestä. Poltin ihoani, tein neuloila syviä haavoja, joita kukaan ei huomannut. Talvella makasin alasti lumessa (josta johtuen minulla on lähes tunnottomia kohtia kehossa). Halusin vain kelvata. Laihtua jotta minusta tulisi ihminen eikä ihrapallo, läski, jota kukaan ei halua koskea. 

Painoni heitteli jatkuvasti. Lihoin ja laihduin. Mutta en koskaan päässyt tavoitteeseeni. En ikinä kelvannut. Vihasin itseäni yli kaiken ja suunnittelin kaikenlaista. 

Yhdeksännellä luokalla aloin tekemään vatsa- ja selkälihastreeniä toden teolla, joka ilta tein viisi toistoa enemmän kuin edellisenä iltana, maanantaisin kymenen. En voinut nukkua koska se ei laihdutanut. Aloin pitämään pitkiä, suunnitelmallisia paastoja. Pyörtyilin, mutta se oli ajatuksissani kaiken sen arvoista. Laihduin paremmin kuin ikinä. Ahmiiskohtaukseni alkoivat pienenemään. Laihduin yli 25 kiloa ja olin normaalipainoinen.

Uskoin vihdoin löytäneeni keinon onneen. Kohta olisin kaunis ja suosittu. Eikä kukaan enää ikinä sanoisi minua läskiksi.

Silloin ystäväni jätti minut löytäessään parempaa seuraa ja mailmani romahti. En ikinä kelpaa. En tule ikinä olemaan tarpeeksi laiha että ihmiset pitäisi minusta. 

 

Onneksi olen hiljalleen pääsemässä yli tästä kaikesta. Minun ei tarvitse olla tietyn kokoinen jotta kelpaan ihmisille. Onni kuuluu kaiken kokoisille.