Aivan ekaksi haluan pahoitella hyyyyvin pitkää taukoa kirjoittamisessa. Joskus elämä menee niin lujaa ettei sitä tajuakkaan. Lisäksi mulla oli kämppis tossa hetken aikaa enkä siis voinut enää kirjoitella keskellä yötä kaikkea tajunnanvirtaa. Nyt kuitenkin aijon taas yrittää. 

Aloin juuri seurustelemaan. Hassua sanoa se ääneen. Mutta kai se totta on. Mulle henkilökohtaisesti se on tosi vaikeaa. Ei mun ole mahdotonta löytää kivaa miestä. Eikä mahdotonta sitoutua yhteen ihmiseen. Vaikeinta on kestää ahdistusta. Mua nimittäin ahdistaa läheisyys. Ahdistaa tunteet ja niiden myöntäminen. Ahdistaa kosketus. Ja mua ahdistaa miehet. 

Ihastun helposti.tapaan mukavan tyypin ja *boom* peli on menetetty. Kelaan tätä ihmistä paljon ja kuvittelen erilaisia asioita sen kanssa. Ihan tavallisia parisuhdejuttuja. Sitten kaksi päivää myöhemmin unohdan ne. Olen kuin pikkutyttö.

Helppoa on tutustua. Ekat treffit on helppoja. Ei jännitä. Mutta tokat. Harvoin edes menen tokille. Keksin syitä välttää niitä. Välttelen ihmistä joka pyytää niille. 'Unohdan' vastailla. Jos vastaan, kuulostan kiireiseltä. Jos jotenkin onnistuu sopimaan mun kanssa toiset treffit, olen ensin ihan innoissaan. Mutta sitten kun varsinainen päivä lähestyy, alan panikoida ja keksin jonkun tekosyyn etten pystykkään silloin. Yhtäkkiä mulla onkin joku muu juttu sovittuna, tai jotain isompaa sattuu. Joudun perumaan. 

Treffeillä mä usein menen esim. naistenhuoneeseen tosi usein ja pitkäksi aikaa. Ei, tää ei ole selostus mun rakon toiminnasta. En mene sinne vessaan. Tasaan siellä hengitykseni, selaan kännykkääni ja sitten katson peiliin ja toistelen itselleni 'Sä pystyt siihen. Sua ei edes ahdista. Sä tykkäät tästä tyypistä. Sä pystyt tähän.' Sitten lisäilen pari meikkikerrosta ja peitän mahdolliset itkemisen jäljet ja meen takaisin. 

Kelaan usein sitä että miksi. Miksi mua ahdistaa niin paljon uudet ihmissuhteet. Mutta ei siihen oikeen löydy vastausta. Tällänen mä vaan oon. 

Tän tyypin kanssa se oli kuitenkin erilaista. Kutsutaan häntä vaikka Jussiksi. Me sovittiin toiset treffit jo ekoilla treffeillä ja hyvin nopeesti ekojen jälkeen. Jostain syystä ahdistusta ei tullutkaan. En panikoinut. En keksinyt tekosyitä. Me nähtiin tokan kerran just silloin kun alunperin sovittiinkin. 

Meni yli viikko niin että ajattelin ettei mua rupeekkaan ahdistamaan. Mutta sitten se iski. Erikoista on se että ei sen seurassa melkein yhtään. En lukittaudu vessaan. Mutta kun en ole hänen seurassaan mä panikoin. Haluan lopettaa koko jutun. Kirjotan tekstareita joissa ilmotan et meijän pitää lopettaa. Mutta en lähetäkkään niitä. Tätä fiilistä pitää vaan sietää. Se tulee aina.