perjantai, 4. huhtikuu 2014

Tahallinen Oksentaminen

Olen viettänyt elämästäni satoja tunteja WC-pöntön ääressä jutellen WC-ankan kanssa ja yrittäen saada oksennuksen tulemaan. Varsinkin ahmimiskohtausten jälkeen. En ole koskaan onnistunut siinä. Yrityksen puutteesta siinä ei ollut kyse. Olen juonut kerralla viisi litraa vettä, sillä olin kuullut, että ihminen luonnostaan oksentaa ylimääräisen pois. Se ei ole onnistunut. Loppujen lopuksi vatsani on niin täynnä vettä, että näytän siltä kuin olisin juuri synnyttämässä. Olen tuntenut kuinka vatsalaukkuni tuntuu olevan repeämäisillään. Olen tuntenut jäätävää tuskaa sen takia. Olen kokeillut kaiken mailman muitakin niksejä. Olen tunkenut hammasharjaa kurkkuuni niin syvälle kuin ikinä voin. Olen raaputtanut sillä tahallaan haava, jotta oksentaisin veren takia. Lyhyesti sanottauna, olen yrittänyt enemmän kuin haluan myöntääkkään. 

Juttu on vaan niin, ettten oksenna. Muistan oksentaneeni ollessani n. 8-9 vuotias. Sen jälkeen seuraavan kerran kun oksensin, olin juonut puoli litraa suomiviinaa maidon kanssa. Ja sen jälkeen kun olin ryypännyt aivan jäätävän paljon, mukaanlukien ihania pehmisdrinkkejä ainakin kolme (niissäkin toki alkoholia). Muuten en oksenna ikinä. Ikinä. Jos lähden ryyppäämään, uskallan juoda loputtomiin, sillä tiedän etten oksenna ellen juo maitopohjaisia juomia sen lisäksi. 

Syömishäiriöinen ystäväni meni kuitenkin kertomaan minulle miten hän oli kuullut keinon jolla paitsi säästää kurkkua, myös onnistuu oksentamaan helpommin. En kerro sitä vinkkiä, ettei kukaan väärinkäytä sitä tietoa (niinkuin minä tein). Jokatapauksessa keinoon liittyy erään tietyn elintarvikkeen nauttimista. 

Pari päivää sitten juttelin WhatsAppin kautta poikaystävälleni, ja katsoin 112 jaksoa, jossa yhtäkkiä tulee puhelu, jossa nainen synnyttää. Lähetin viestin kommentoiden ohjelmaa: Täällä joku synnyttää! Johon hän vastasi huumorilla: Ohjelmassa vai siellä? Loukkaannuin. Kysyin suoraan: Ottaen huomioon, että olen yksin koirani kanssa, joka ei ole tiineenä, pitäisikö tuo ottaa vihjeenä? Hänen vastauksensa oli ihan meidän itseironisen ja sarkastisen huumorin mukaan: Ehkäpä. Kolahti. Hän ei ymmärrä kuinka arka paikka syöminen minulle on ja hän sanoi jotain tuollaista ihan ajattelemattomuuttaan ja tietämättömyyttään. Mutta silti loukkaannuin. Hän pyysi anteeksi ja minä tietty annoin, mutta olen miettinyt tätä keskustelua paljon sen jälkeen.

Tänään katsoin itseäni peilistä vihaten jokaista milliä. Niin käy minulle välillä. Niitä tunteita tulee. Tein jotain älyttämän tyhmää. Makasin vatsallani ja nautin ko. elintarviketta. Suoraan nauttimisen jälkeen suuntasin vessaan. Ja päätin etten luovuta. Ihmeiden ihme, onnistuin! En muista koska viimeksi olisin ollut niin onnellinen. Viisi minuuttia myöhemmin en enää ollutkaan niin onnellinen. Vieläkin vähän, sillä useiden vuosien yrittämisen jälkeen vihdoin pystyin siihen. Mutta samalla olen pettynyt itseeni. En olisi saanut. Huono omatunto. Annoin taas syömishäiriön hallita. Ja pelko. Nyt kun tiedän pystyväni, pystynkö enää olla tekemättä sitä? 

torstai, 3. huhtikuu 2014

Valheen vangit

Katselin taas ruudusta ko. ohjelmaa. Kyseisessä ohjelmassa on aina jokin tositarinaan perustuva kuvaus ihmisistä, joita painaa suuri salaisuus. Valheet, joiden kaatumista he pelkäävät. Niinkuin minäkin joskus pelkäsin.

Pienestä asti olen ollut kova valehtelemaan. Keksin juttuja ja väitin niitä todeksi. Ei ne yleensä ollut isoja juttuja. Valehtelin parhaalle ystävälleni että olin käynyt kiinassa ja hän valehteli että oli käynyt afrikassa. Ihan vaan pikku stooreja

Sitten tietenkin kaikki perusvalheet, oli kiva päivä koulussa, ei mua tänään kiusattu, oon kipeä, oon tehnyt läksyt.. Jossain vaiheessa valheet kuitenkin alkoi kasvaa. Tai enemmänkin ongelma alkoi kasvaa. Aloin tuntemaan pakkomiellettä valehdella ja salailla asioita. Ihan pieniäkin asioita. Mitättömiä juttuja, joista ei edes olisi tarvinnut valehdella. Kun syömishäiriö alkoi puskemaan, tottakai aloin valehtelemaan syömisistäni. Ja koska olin aina valehdellut, se oli enemmän kuin helppoa. Ja salailu. Pystyn pitämään isojakin asioita itselläni. Esitän aktiivisesti että niitä ei edes ole. 

Jossain vaiheessa valehtelu ja salailu alkoivat ottaa yliotetta. Aloin keksimään kokonaisia tarinoita. Jossain välissä minä keksin itselleni poikaystävän. Se tekstaili minulle ja vietin sen kanssa aikaa. Ja asui vähän kauempana, niin ettei kukaan kavereistani koskaan törmännyt meihin. Surkealaatuisella kamerakännykällä otin hänestä välillä kuvia (muokkasin) ja välillä kaulaani ilmestyi fritsu (imurilla). Sitten me erottiin ja olin kamalan rikki. Miksi tein tämän kaiken? Koska koulun pojat kiusasivat minua ja yritin todistella että minäkin olisin muka joku. 

Valehtelin päivittäin ja salailin asioita. Jotenkin uskoin että jos salaan asiat, ei niitä ole olemassa. Joskus tein tosissaan paljon työtö pitääkseni valheet pystyssä. Ja salaisuudet salaisuutena. 

Olin vähän yli 16 kun lopetin pahimmat valehtelut. Valheiden verkko, jonka olin kutonut, alkoi olemaan niin laaja, etten jaksanut enää. Oli asioita, joista yhden lipsauttaminen dominoilmiön tavoin kaataisi kaikki muutkin valheet. Ja sitten siinä olisi vain minä. Suojattomana. En enää vaan jaksanut. Minulla oli aika psykiatriselle sairaanhoitajalle ja hän kyseli kysymyksiä. Olin ollut vastaanotolla 10 minuuttia kun hän oli jo kysellyt onko minulla itsetuhoisia ajatuksia. Olenko koskaan suunnitellut itsemurhaa. Olenko koskaan yrittänyt itsemurhaa. Vastasin vain rehellisesti 'olen' ja sitten enää viimeinen kysymys 'milloin yritit?' ja kun vastasin rehellisesti että kuusi päivää sitten, minut passitettiin kolmen lääkärin kautta suljetulle osastolle. Koska en enää jaksanut valehdella, vetää hymyä ja sanoa että kaikki on kunnossa. 

Myöhemmin päätin etten enää valehtele. Suurimmaksi osaksi se on onnistunut ihan hyvin, lukuunottamatta lukuisia pikkuvalheita, joita vaan lipsahtaa suustani. Ihan vahingossa. 

Vieläkin minulle olisi vain helpompaa valehdella koko ajan. Ja on vain yksi ihminen, jolle olen kertonut tästä ongelmastani. Vain yksi ihminen, jolle en ole koskaan valehdellut, ja olen luvannut, etten koskaan valehtelekkaan. Vaikka se ei todellakaan ole helppoa.  

keskiviikko, 2. huhtikuu 2014

Player

Pari vuotta aikaisemmin olin vähän erilainen kuin nyt. Olin kylmettänyt tunteeni ja sisältä turta. En ajatellut että mailmasta löytyy enää yhtään kunnollista miestä vapaana, ainakaan suomesta. Olin Player. 

Tässä vaiheessa elämääni olin pettynyt liian moneen mieheen ja liian moni oli satuttanut minua. En halunnut enää kestää sitä. Niinpä päätin vaihtaa rooleja, ja ruveta leikkimään vuorostaan jonkun muun tunteilla. 

Miehilä se ehkä onnistuu esittämällä kovaa. Naisilla, se menee vähän eri tavalla. Loin itselleni toisen persoonallisuuden. Äärimmäisen naisellisuuden. En kävellyt edes salille (joka oli samassa rakennuksessa) ilman korkokenkiä ja rannerenkaita. Hupparit eivät kuuluneet vaatevarastoon, lukuunottamatta yhtä hupparia joka korosti kivasti naisellisia puolia. Rennot vaatteet olivat olennaisesti puuttuva osa vaatevarastoani. 

Meikkasin vähän, mutta en antanut ihmisten nähdä minua ilman meikkiä. Juttelin miesten kanssa, mutta tietyllä ylemmyystunteella (jonka tosin feikkasin). Kikattelin paljon ja flirttailin vielä enemmän. 

Ja ihme ihme, se toimi! Vaikka en ollut silloin fyysisesti missään kuippukunnossa, ajattelin mielessäni että olin. Sain miehet toimimaan juuri tahtoni mukaan. Leikin niillä. Otin vastaan kaiken mitä tarjottiin antamatta mitään vastineeksi. Eräs mies värjäsi hiuksensa tumman ruskeista blondeiksi takiani (hirveä näky, kun kulmakarvat ja iho muutenkin oli hieman tummempaa pigmenttiä). Yksi vannoi rakkauttaan ja toinen viilteli käteensä nimeni (se ei todellakaan tarkoitus eikä todellakaan mukava asia). Juttu oli vaan niin, että sillä hetkellä todellakin nautin saamastani huomiosta, ja saamistani asioista. Minä herätin heissä tunteita, joihin en todellakaan itse vastannut. Ja kyllä, minusta liikkui enemmän huhuja ja juoruja kuin voisi ajatellakaan. 

Sillä hetkellä se oli kaikki mitä halusin. Mutta oliko se onnellista? Ei. Olin kylmä sisältä, yksinäinen, rikkinäinen. Vaikka käänsin katseita ja prepaidnumeroni (joka minulla siis oli omani lisäksi) oli aina täynnä tekstareita, en kokenut itseäni rakastettavaksi. Ei ollut todellakaan hyvä fiilis. 

Onneksi tämä kaikki loppui kun yhtäkkiä ihastuin. Minun piti vain saada ilmaista juotavaa ja punkkauspaikka keskustasta mutta se kääntyikin joksikin ihan muuksi. Ja olen hyvin onnellinen että niin kävi.

tiistai, 1. huhtikuu 2014

Pikku vahinko

Leikkasin käteeni.. 

haava3-normal.jpghaava1-normal.jpg

Tai niin ainakin väitin mun poikaystävälleni... Ja se usko sen.. :D 

Eli tää on siis vaan maskeerausta vähän, ei ees huippu hyvää sellaista.. Aprillipäivän kunniaks :) 

Itseäni ei ole koskaan aprillattu kunnolla, mutta isäni keksi äidilleni kunnon aprillipiloja. Yksi on erityisesti jäänyt mieleen.. Vähän taustaa, isälläni oli työ, jossa joskus täytyi lähteä nopeallakin varoitusajalla, äitini oli tuolloin kotiäitinä. 

Iskä soitti äidille, että tulee parin tunnin päästä käymään kotona, sillä hänen pitää lähteä amerikassa käymään. Hän pyysi äitiä hakemaan hänen passinsa eräästä matkatoimistosta (jossa se aina välillä oli). Äiti lähti sinne. Matkatoimiston tytöt tiesivät passin olevan siellä, mutta eivät onnistuneet sitä löytämään millään. Kun sitä oltiin etsitty ympäriinsä äidin paniikki alkoi nousta.. Vessan roskiksien tarkistamisen jälkeen he kuitenkin toivat äidille suklaarasian ja toivottivat hyvää aprillipäivän jatkoa.. :D

Rakastan lueskella toisten tekemiä aprillipiloja, Ne jaksavat huvittaa ja antavat hyviä ideoita... 

Miten teitä on huijattu tänään?

maanantai, 31. maaliskuu 2014

Diettailu

Diettihän olisi englanniksi ruokavalio. Suomessahan sana dietti yhdistetään aina suoraan laihikseen. Puhun nyt ihan suomalaisittain dieteistä, joiden tarkoituksena on laihtuminen. 

Olen ollut lapsesta asti pyöreä. Minua on kiusattu siitä hyvin paljon. Ensimmäistä kertaa kokeilin laihduttaa yhdeksän- tai kymmenenvuotiaana. Olin nimittäin saanut tarpeekseni kiusaamisesta. Esimerkkiä näin teini-ikäisiltä serkuiltani. 

Tämän jälkeen olen kokeillut monenlaisia diettejä. Atkinssia, karppausta, 02468-diettiä, sitruuna-muna diettiä, raakaruokadiettiä... Lista on pitkä. Suurin ongelma minulle on se, että minulla on syömishäiriö. Ruokavalio, ruoka ja syöminen ovat minulle pakkomielteitä. Ajattelen niitä jatkuvasti. Itken niiden takia. Olen viillellyt niiden takia. 

Normaalille ihmiselle on usein vaikeaa pitää dieteistä kiinni. Ei aina, mutta usein. Vaikkapa kun joku tarjoaa leivosta tai kävelee karkkihyllyn ohi, iskee himo. Minulle ei ylensä iske himo. Minuun iskee ällötys. Minulle vaikeinta on noudattaa diettiä. Jos minun diettini käskee syömään 3dl kaurapuuroa aamulla, syön ehkä yhden. Tai alle. En syö edes sallittuja määriä. En edes alarajaan asti. Päivittäinen kalorinsaanti jää helposti alle 250. Helposti. 

Silti minulla on ylipainoa. Tiedostan sen johtuvan mm siitä, että syön niin vähän ettei ruoansulatus edes toimi. Kaikki jää sisääni. Kehoni tarraa jokaiseen kaloriin kiinni tiukemmin kuin hukkuva ihminen pelastusrenkaaseen. Alkoholi. Ja sitten ahmimiskohtaukset. Oli määrä kuinka pieni tahansa niin sen määrä on kuitenkin hurjasti suurempi kuin muuten saatava päivittäinen kalorimäärä. Ja sitten Epäsäännölliset ruokailut.

En syö yksinään. Minulla ei ylensä ole nälkä. Tai halua syödä, vaikka olisikin nälkä. En nimittäin koe nälkää epämiellyttävänä tunteena. Enemmänkin positiivisena. Se on kuin lilluisi lämpimässä porealtaassa. En halua lähteä siitä tunteesta. Joten en syö. Toisissa tilanteissa on vaan pakko syödä. Läheisten ystävien kanssa. Perheen kanssa. Töissä. Käytännössä syön siis keskimäärin viisi kertaa viikossa. Esitän töissä syömiseni olevan aivan normaalia. Pidän annokset normaaleina. Koska minun on pakko. 

Nyt kun olen tiedostanut ja hyväksynyt sen faktan, että minulla on syömishäiriö, yritän elää sen kanssa. Yritän parantua siitä. Ja mikä tahansa siihen innostava asia saa asiat luisumaan raiteiltaan. Vaikka itse laihtuminen on toivottavaa, on muut oireet pahempia. Hiusten lähtö. Huonot kynnet, huono iho. Anemia, joka estää verenluovutuksen. Kuukautisten poisjääminen, joka on ensimmäinen fyysinen oire, jonka huomaan, ei kyllä haittaa. Mutta muuten. En halua antaa sen luisua siihen tilaan. 

Ongelma varsinaisten diettien kanssa on siis enemmänkin se, että ne lähtevät käsistä. Harmittomalta vaikuttava dietti venytetään äärimmilleen. Minä en kontrolloi syömistä. Syöminen kontrolloi minua.