Katselin taas ruudusta ko. ohjelmaa. Kyseisessä ohjelmassa on aina jokin tositarinaan perustuva kuvaus ihmisistä, joita painaa suuri salaisuus. Valheet, joiden kaatumista he pelkäävät. Niinkuin minäkin joskus pelkäsin.

Pienestä asti olen ollut kova valehtelemaan. Keksin juttuja ja väitin niitä todeksi. Ei ne yleensä ollut isoja juttuja. Valehtelin parhaalle ystävälleni että olin käynyt kiinassa ja hän valehteli että oli käynyt afrikassa. Ihan vaan pikku stooreja

Sitten tietenkin kaikki perusvalheet, oli kiva päivä koulussa, ei mua tänään kiusattu, oon kipeä, oon tehnyt läksyt.. Jossain vaiheessa valheet kuitenkin alkoi kasvaa. Tai enemmänkin ongelma alkoi kasvaa. Aloin tuntemaan pakkomiellettä valehdella ja salailla asioita. Ihan pieniäkin asioita. Mitättömiä juttuja, joista ei edes olisi tarvinnut valehdella. Kun syömishäiriö alkoi puskemaan, tottakai aloin valehtelemaan syömisistäni. Ja koska olin aina valehdellut, se oli enemmän kuin helppoa. Ja salailu. Pystyn pitämään isojakin asioita itselläni. Esitän aktiivisesti että niitä ei edes ole. 

Jossain vaiheessa valehtelu ja salailu alkoivat ottaa yliotetta. Aloin keksimään kokonaisia tarinoita. Jossain välissä minä keksin itselleni poikaystävän. Se tekstaili minulle ja vietin sen kanssa aikaa. Ja asui vähän kauempana, niin ettei kukaan kavereistani koskaan törmännyt meihin. Surkealaatuisella kamerakännykällä otin hänestä välillä kuvia (muokkasin) ja välillä kaulaani ilmestyi fritsu (imurilla). Sitten me erottiin ja olin kamalan rikki. Miksi tein tämän kaiken? Koska koulun pojat kiusasivat minua ja yritin todistella että minäkin olisin muka joku. 

Valehtelin päivittäin ja salailin asioita. Jotenkin uskoin että jos salaan asiat, ei niitä ole olemassa. Joskus tein tosissaan paljon työtö pitääkseni valheet pystyssä. Ja salaisuudet salaisuutena. 

Olin vähän yli 16 kun lopetin pahimmat valehtelut. Valheiden verkko, jonka olin kutonut, alkoi olemaan niin laaja, etten jaksanut enää. Oli asioita, joista yhden lipsauttaminen dominoilmiön tavoin kaataisi kaikki muutkin valheet. Ja sitten siinä olisi vain minä. Suojattomana. En enää vaan jaksanut. Minulla oli aika psykiatriselle sairaanhoitajalle ja hän kyseli kysymyksiä. Olin ollut vastaanotolla 10 minuuttia kun hän oli jo kysellyt onko minulla itsetuhoisia ajatuksia. Olenko koskaan suunnitellut itsemurhaa. Olenko koskaan yrittänyt itsemurhaa. Vastasin vain rehellisesti 'olen' ja sitten enää viimeinen kysymys 'milloin yritit?' ja kun vastasin rehellisesti että kuusi päivää sitten, minut passitettiin kolmen lääkärin kautta suljetulle osastolle. Koska en enää jaksanut valehdella, vetää hymyä ja sanoa että kaikki on kunnossa. 

Myöhemmin päätin etten enää valehtele. Suurimmaksi osaksi se on onnistunut ihan hyvin, lukuunottamatta lukuisia pikkuvalheita, joita vaan lipsahtaa suustani. Ihan vahingossa. 

Vieläkin minulle olisi vain helpompaa valehdella koko ajan. Ja on vain yksi ihminen, jolle olen kertonut tästä ongelmastani. Vain yksi ihminen, jolle en ole koskaan valehdellut, ja olen luvannut, etten koskaan valehtelekkaan. Vaikka se ei todellakaan ole helppoa.